Historioitsija Niall Ferguson käyttää kirjassaan The Square and The Tower (2018) torin ja tornin metaforaa kuvaamaan hallitsijoita torneissaan ja kansaa torilla. Ferguson väittää että ”hierarkinen historiankirjoitus”, joka pönkitti ennen kaikkea hallitsijan roolia, vaikeuttaa havaitsemasta, kuinka varsinainen tuotanto, kauppa ja innovaatiot tapahtuivat turuilla ja toreilla, erilaisten verkostojen toimesta, ilman hallitsijoiden ohjausta. Perheyhteisöt, heimot, paikallisyhteisöt, ammattiryhmät, vapaamuurarit, Hansa-kauppiaat, Medicien hallitsijasuvun verkostot ympäri Eurooppaa…: Ihmiset ovat läpi tunnetun historiamme toimineet tehokkaasti verkostomaisen, epävirallisen rakenteen kautta, ja ne ovat olleet vaikuttamisen keskuksia. Verkostoissa paikalliset solut, paikallisyhteisöt ja yksilöt ovat toteuttaneet autonomisesti verkoston päämääriä.
Antropologit Thomas Gibson ja Kenneth Sillander (2011) ovat kollegoineen tutkineet kaakkois-Aasian paikallisyhteisöjä (heimoja), joissa heidän mukaansa yhdistyvät niin autonomia, tasa-arvo kuin yhteisöllisyyskin, eli niissä pyritään tasapainottamaan yksilön vapautta ja yhteisön tarpeita. Metsästäjä-keräilijöiden heimoissa on luontevaa, että jotkut kalastavat, toiset metsästävät, ja moni kerää erilaisia luonnon antimia, kun taas joillain on enemmän vastuuta asumusten rakentamisesta ja ruoan varastoinnista tai lasten hoidosta. Näitä tehtäviä hoidetaan autonomisesti, itsenäisesti, mutta ne tehdään yhteisön eteen: kalastaja jakaa saaliinsa muiden kanssa, samoin tekevät muut omaa tointaan toteuttavat yksilöt tai ryhmät.
Helsingin yliopiston antropologin Anu Lounelan (2019) Indonesiassa tutkimissa vielä nykyisinkin toimivissa paikallisyhteisöjen kulttuureissa johtajat tekevät päätökset, mutta ihmiset voivat äänestää jaloillaan: ihmisiä voi lähteä ja tulla, ja se pitää ottaa huomioon päätöksenteossa. Valinnan mahdollisuus kannustaa muodostamaan yhteisöön rakenteita, jotka saavat ihmiset viipymään siinä. Tämän takia yhteisön päälliköt pyrkivät välttämään ei-pidettyjä, tyrannimaisia päätöksiä, ja kuulevat paikallisyhteisöä ennen päätöksentekoa. Mitä vähemmän ihmiset taas liikkuvat, sitä enemmän vaikuttaisi kehittyvän hierarkiaa.
Kolmas esimerkki löytyy Pohjois-Amerikan intiaaniyhteisöistä. On yhteisöjä, joille joki tai vuori saattoi olla pyhä, ja osoituksena tästä Amerikan alkuperäiskansojen ja luonnonsuojelijoiden yhtymä on nostanut Coloradon osavaltiota vastaan kanteen, jolla se pyrkii saamaan joelle Colorado-joelle lailliset oikeudet pyhänä paikka. (LaPier, 2017) Kanne perustuu siihen, että alkuperäiskansat ovat olleet pakotettuja elämään rajallisten vesivarojen varassa kuivalla alueella. Heille vesi on ollut pyhä asia, ja he hakevat pyhän joen – ja alkuperäiskansan – juridisia oikeuksia. Alkuperäiskansoille ja paikallisyhteisöille luonnon tuhoutuminen ympäriltä tarkoittavat myös elämäntavan tuhoa. Tätä on todistettu tapahtuu edelleen esimerkiksi Amazonasin alueella. (Lounela, 2018).
Päätöksentekoa varten pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilla oli tapana kuunnella luonnon merkkejä ja heimovanhimpia. Yhteisön vanhimpien kokouksessa kukin käytti vuorollaan puheenvuoron havainnoistaan: missä puhvelilaumat laidunsivat, millainen talvi tulee ennusmerkkien mukaan, miten muu riista käyttäytyy, mihin toiset paikallisyhteisöt ovat liikkumassa, mistä löytyisi luultavasti hyvä leiripaikka talvea varten ja niin edelleen. Kyseessä ei siis suinkaan ollut suuren sulkapäähinepäisen intiaanipäällikön itsevaltainen päätös, vaan yhteisöllinen tapahtuma – monikollista johtajuutta, jossa päätökseen vaikuttavat näkyvästi monet seikat. Vanhat viisaat olivat tietysti kuunnelleet myös yhteisön muita keskeisiä vaikuttajia, olivat he sitten metsästäjiä tai marjojen keräilijöitä, luodakseen itselleen parhaan mahdollisimman tilannekuvan. Päätöksentekoon vaikutti potentiaalisesti hyvin suuri joukko yhteisön jäseniä. Tätä voi verrata yritysten business intelligence-tiedon keräämiseen, ja sen pohjalta tehtiin harkittu ja parhaaseen kokemustietoon perustuvia päätöksiä heimon tulevista liikkeistä.
Australian aboriginaalit eivät myöskään tunnista hierarkian kaltaista johtamista tai alempi-ylempi-asetelmaa, kuten englantilainen laivastokapteeni todisti vuonna 1789: ”Vakuutan lukijalle, että lukuun ottamatta pientä kunnianosoitusta, jota nuoremmat esittivät vanhempia henkilöitä kohtaan, en koskaan havainnut minkäänlaista alamais-asetelmaa heidän joukossaan.” (Sveiby, 2011: 386) Sveiby toteaa aboriginaalien johtamisesta löytyneen kaksi mallia: ylösalainen pyramidi ja symmetrinen, tasa-arvoa ylläpitävä valta-asetelma. Heillä ei siis esiintynyt yksilön muodolliseen käskyvaltaan perustuvaa hierarkiaa, vaan yhteistyö järjestettiin muuta mallia käyttäen.
Historiallisesta ja antropologisesta näkökulmasta yhteisöjen toiminta perustuu tasapainoon autonomian ja hierarkian kesken. Molemmat voivat olla olemassa yhtä aikaa. Pointti on siinä, että se mitä kutsutaan termillä itseohjautuvuus ei historiallisesta näkökulmasta katsottuna ole uusi liikkeenjohdon ismi, vaan ihmisille luonnollinen tapa järjestää yhteistyötä. Yllä mainituissa tapauksissa ei ole kyse pelkästä itsensä johtamisesta ja itseohjautumisesta yksilönä, vaan osana yhteisöä.
Ote tulevasta artikkelista:
Salovaara, P. (ilmestyy 2019). Itseohjautuvat organisaatiot – mitä on johtaminen ilman esimiehiä? Kirjassa Kaija Collin & Soila Lemmetty (toim.), Siedätystä johtamisallergiaan. Eettinen henkilöstöjohtaminen itseohjautuvuuden ja luovan toiminnan tukijana kasvuyrityksissä. Edita Publishing Oy.
Perttu Salovaara, FT